Otan kirjoittamisen samalla asenteella kuin lukemisen. Teen sitä silloin tällöin, mutta en ajattele, että harrastan kirjoittamista. En minä harrasta lukemistakaan, minähän teen sitä aina. En myöskään harrasta nukkumista tai syömistä, tai musiikin kuuntelua. Jos harrastus määritellään sen mukaan kuinka paljon sitä teet, minä olen istumisen omistautunut harrastaja. Syöminen, lukeminen, kirjoittaminen ja muut ovat kaikki jotain siinä sivussa.
Mutta kyllä minä kirjoitan. Ei sitä vaan huomaa kuinka paljon. Paitsi marraskuussa kun NaNoWriMo tekee minusta tuskallisen tietoisen siitä. 50 000 sanaa pitäisi olla. 50 000. Ei kestä.
Kuitenkin, marraskuun ulkopuolella kirjoittelen jonkin verran. Koulutehtäviä, facebook- ja twitter-päivityksiä, yleistä internetin sosiaalista toimintaa, blogiviestejä, roolipelejä, sekä silloin tällöin omia tarinoita tai fanfictionia. Muutama runokin on kirjoitettu, mutta niiden kohtalo on ollut aikalailla sama kuin kaikenlaisilla tuotoksillani. Kirjoittamisen jälkeen ne ovat aivan mainioita. Seuraavana aamuna ne ovat pelkkää puhdasta häpeää.
On vaan hirveän vaikeaa ruveta määrittelemään, miten tälläiseksi kirjoittajaksi syntyi. En edes muista niitä aikoja, jolloin en kirjoittanut. Minkään kirjailijan tyyli ei ole koskaan säväyttänyt sen vertaa, että olisin lähtenyt innolla tavoittelemaan heidän tyyliäänkään. En lue vanhempieni kirjoituksia. Kirjoittavatkohan edes? Mainita kuitenkin voisin, että suuriin rakkauksiini kuuluu sarkasmi ja sanoilla leikittely, jos vain mahdollisuus tulee. Mukamas hauskaa ja ovelaa tekstiä siis luvassa, oi rakkaat ihmiset!
Kirjoittaminen on kuitenkin kohtalaisen mukavaa, enhän itseäni muuten kituuttaisi joka marraskuu. Se on kuitenkin minulle enemmän väline, kuin itse arvo. En kirjoita kirjoittamisen vuoksi. Se on kommunikointia, terapiaa, jotain itsestään pois työntämistä.
Tämän opintojakso taas? Haluan kehittyä kirjoittajana ja saada palautettua teksteistäni. Kyllä vain.
Tai sitten silkkaa narsismia.
