Tehtävä 8: Kuokkavieras haluaa kotiin

Tyttö tuijotteli pöydän toisessa päässä limsalasiaan. Äklön vaaleanpunaista juomaa. Ties mitä teollisuusmyrkkyjä käytettiin, että se saataisiin näyttämään tuon väriseltä. Vanhempi mies vastapäätä joi omaa myrkkyään suoraan taskumatistaan. Molemmat olivat juhlavaatteissaan ja heidän ympärillä oli täysi vilske. Musiikkia 90-luvulta, vastanaineen parin nuoruuden päiviltä, niitä hittejä joihin jokainen sen sukupolven nuori tunsi koreografiat ja liikkeet. Kaikki oli paremmin ennen. Mehuja myrkkylimsan sijaan, ja aitoa oikeaa musiikkia ja yhteislauluja. Mies nyrpisti nenäänsä ja käänsi katseensa tyttöön. He olivat varmaankin sukua toisilleen, hänen serkkunsa kautta, ehkäpä, mutta miestä ei jaksanut kiinnostaa.
 Ja yllättävää kyllä, tyttö koki lasinsa ja sen sisällön kaikkea ympäristöään mielenkiintoisemmaksi. Ei sinänsä ollut kummallista, että lapsi voisi kyllästyä helposti, nyt kun mielikuvitus oli kuollut, mutta tuo limsalasi oli ollut tytön ainoa viihdyke jo jonkin aikaa. Eikä kertaakaan tyttö ollut ulissut valitusta.

"Mikset ole juoksentelemassa muiden lasten kanssa?"
 Tyttö säpsähti hereille horroksestaan, ja käänsi katseensa mieheen. Hetken kummasteltuaan tyttö pudisteli päätään. Ujosteli. Niin, olihan hänen oma naamansa kasvanut kovinkn nyrpeäksi vuosien saatossa.

"Ties milloin näet serkkusi seuraavaksi. Leiki nyt vielä kun kykenet. Ellei sinulla ole myrskyä tuossa lasissasi, en kyllä ymmärrä mi-"
"Odotan äitiä."
"Onko teillä mukamas kiire jonnekin? Leiki hetki ja palaa takaisin pöytään."

Lapsen katse hakeutui pöytään, ja hän pudisteli uudestaan päätään. Halu lähteä pöydästä oli varmasti kova, mutta ei äidin sanaa vastaan voinut mennä. Ja kovin kauan tuntui tämä nainen antoi odottaa itseään.
 "Mitä sukua äitisi on oikein minulle? En muista, että suvussani olisi yhtään noin vastuutonta ihmistä!"
 Mies tiuskasi. Hän ei ollut kovinkaan sukurakas, mutta ei hän yhtäkään huonoa ihmistä suvussaan tuntenut. Sanat kuitenkin sattuivat tyttöön ja pahasti. Ei hän halunnut kuulla pahaa sanaa siitä ainoasta ihmisestä, joka oli hänen turvansa.
 "Ei ole! Ei ole sukua sinulle! En saa puhua vieraiden ihmisten kanssa, älä puhu minulle!"

 Lasin sisältö valui pitkin pöytää, ja tyttö oli noussut jaloilleen. Lopetettuaan hän istui jälleen, jättäen miehen sanattomaksi. Kaikesta huolimatta tanssi jatkui heidän ympärillään, eikä kukaan kiinnittänyt huomiota pieneen tyttöön, taikka vanhukseen. Riemu oli korkealla ja ilo mitä suurin, mutta ei tässä pöydässä.
 "Äiti sanoi, että hänellä menee vain hetki. ..Sitten kotona saan kokonaisen pullollisen limsaa. Ja kakkua. Kokonainen kakku, vain minulle ja äidille. Parempaa kuin mitä tuo mies ja se nainen voisi tarjota! Niin äiti sanoo."
Mies huokaisi syvään, ja käänsi katseensa iloiseen hääpariin. Oli helppo nähdä, ettei mikään ollut keskeyttänyt tänään heidän onneaan. Eikä sen mahdollista rikkojaa näkynyt lähimaillakaan. Mies koki sääliä tyttöä kohtaan, ja kääntyi hänen puoleensa.

"Ota edes kakkua ennen kuin äitisi tulee. Mutta älä hae sitä hääparin pöydästä."

Tehtävä 7: Välirikko

"Vähän hymyä hei! Naps, näin! Ja muutama valssiaskel! Ei se satu. Tulit tänne asti, joten uskalla nyt tulla pois sieltä seinustalta. Olet pystynyt tähän joka kesä."

"Kaupungissa tanssitaan aivan eri tavalla. Olen kasvanut lavatansseista jo yli. Ja juhannusperinteistä."

"Kenen kanssa sinä siel- Unohda. Jos haluat olla ilonpilaaja, mikäs siinä. Anna minun sitten edes saattaa. Siitä on muutenkin niin kauan kun viimeksi nähtiin."

"....Älä. ..Tai ei. ...Vai onko sillä niin väliä. Unohda. Jää tänne, pääsen kotiin ilmankin."

"Hei, hei, mikä hätänä? Älä piilotte jos sinulla on jotain sanottavaa. Mennään tästä ja puhutaan. ..Ihan hetki. Edes."

Tehtävä 6: Tunteetonta, tunteellista, turhautumista ja turhamaisuutta

Hautajaisiin on enää muutama tunti. Vihaan tätä. Haluaisin jo, että se olisi ohi. Aivan sama miten paljon itselleen sanoo, ettei tämä kestä kauaa, se silti sattuu. Olen pyrkinyt olemaan hiljaa, puhumatta, piiloutunut kuulokkeideni taakse. On helpompaa pitää tunteet kurissa, kun ei tarvitse avata suutaan. Miettiä mitä sanoo tälläisissä tilaisuuksissa. Koko perhe on pukeutunut mustiin. Viivymme mummivainaan talossa vain hetken ennen kuin lähdemme hautuumaalle, mutta muistot tuntuvat silti tuskaisilta. Niin monta kertaa ollaan tänne tultu, niin monta kertaa kuultu hänen tervehdyksensä. Halattu. Syöty pannukakkuja. Kuunneltu hänen valittamistaan. En ole edes poistunut eteisestä, ei ole siskokaan, mutta minulla yhä enemmän vaikeuksia pitää kaikki sisällä. Isä ja hänen veljensä menevät yläkertaan ja naureskelevat. En siedä sitä. Isä on ottanut kamerankin mukaan hautajaisiin. En siedä sitä. En siedä isää.

Katseeni lankeaa takaisin siskooni, joka vain katsoo peilistä, että hänellä on hiukset hyvin. Tuo mekko ja kengät eivät sovi hänelle, mutta olemmekin keränneet vaatteet sieltä sun täältä. Kukaan ei oikeasti piittaa mitä meillä on päällämme, kunhan olemme mustissa. Kaikki tietävät tulla kertomaan meille osanottonsa. Mitä sekin merkitsee. Se on kaikille yhtä inhottavaa. Voisivat lopettaa. En halua.
Vilkaisen taas siskoani. Edelleen peilin edessä. Ei mitään merkkiä kyyneleistä. Ei hän itkenyt sinäkään jouluna kun kävimme katsomassa kuolevaa isoisäämme. Koen sisälläni jo suurta vihaa ja turhautumista.
"Etkö sää välitä ollenkaan."
Sisko kääntyy minua kohti kummastuneena. Olen menettänyt jo kaiken kontrollin.
"Hirviö!"
Juoksen toiseen huoneeseen itkemään, missä veljemme pelleilee ikivanhan kuntoilupyörän kanssa, omissa oloissaan. Sisko ei tule huoneeseen, vaan kuulen kuinka askeleet menevät yläkertaan aikuisten pariin. Välillä kuuluu naurua. Hirviöitä kaikki.
Tunnepurkausta ei kykene enää pysäyttämään. Vasta hautajaisissa alkaa siskonikin viimein itkemään, ja me molemmat tiuskimme isällemme, joka ottaa kuvia.

Mutta jo kahvittelussa ollaankin jo siirrytty puhumaan, kuka saa mitkäkin korut ja kyyneleet on unohdettu.
Hirviöitä kaikki.

Tehtävä 5: Ei tälläistä joka päivä näe!

Henkilö 1:
En mää ny tiiä. Se meni vaa niin nopeesti. Ei siin kauhesti mittää kerrinny kattoo, kun PUM ja RÄKS. Tiedäthän? Ja näitä mopoautojahan on niin paljon täälläkin päi, ei sellasii kiinitä huomiota enää. En tällästä määrää oo noita miniautoja ees Hesassa nähny. Jäin kyllä sitten seuraamaan. Se oli kyllä aika moinen kaaos. En ikinä sellasta oo nähnyt. Ensin kaikki tuntui pysähtyvän, ja sitten kaikki liikkui, ja niin kuin, lujaa. Pyrin lähtemään paikalta ennen kuin poliisi ja lääkärit saapu, enhä mää avuks mitenkää voinu ol. Tiellä mää vaa olin.

Henkilö 2:
Se oli hyvin pysäyttävä hetki. Näin jo kaukaa kuinka nuori tyttö ajoi mopoautollaan risteykseen, niin nuorija viaton, tyttö parka, tietämättään mitä tuleman piti. On se kohtalo vaan julma. En kuitenkaan tiedä menikö henki, kuulen varmaan huomenna kylmän totuuden uutisissa. Se hopeinen auto loisti kuin sirkkeli, kun se osui. Meteli oli julma ja tuhosi täysin kaupungilla olevan rauhan. En voi edes kuvitella miltä kuskista nyt tuntuu. Taikka tytön perheelle. Onkohan kukaan kertonut heille vielä uutisiakaan?

Henkilö 3:
Aivan kuin televisiossa! Siinä, ne meni, ja sitten, OOO. Mut ei se kivaa katsottavaa ole. Television kanssa tietää kuitenkin ettei mikään ole hätänä. Halusin olla avuksi, painoin numeroa hätänumeroonkin, mutta joku aikuinen kerkesi minua ennen. Kyllä meille on kerrottu miten pitää sinne soittaa, mutta en tiedä enää olisinko osannut. Piti vain jotain tehdä. ...Vähän kyllä ottaa vatsasta. Tekee pahaa. Haluan kotiin.

Tehtävä 4: 36

Olo ei ole kovinkaan terve, mutta silti olen täysin kunnossa
Ulos, ulos, ulos,
vetäen perässäni lintuhäkkiä
Se huutaa, se räksyttää, se tahtoo ulos ja pois
Ei sinne, ei mene sinne, ei jätä
saisi jo lähteä, moinen taakka
Menkööt vain, mutta kunhan ei mene sinne
sinne missä virheeni ja muistoni elävät
minne jätin kesäpäiväni
iloiset hetkeni, yksin, kaksin...
muttei koskaan kolmestaan

eikä ikinä palaa uudestaan

Tehtävä 3 - Joen toisella puolella, ei olla tarpeeksi kaukana

...Lähtisikö ulkomaille? Lontooseen vaikka. Lontoossa kukaan ei löydä sinua. Olihan siellä Villtäjä-Jack, joka ei koskaan jäänyt kiinni. Sinne monille sivukaduille voisi mennä ja kadota. Voiko meitä edes verrata keskenään. Ketään en ole tappanut. ....Anteeksi en ole tosin antanut. ....Viiltäjä-Maria. Ha ha! En ole hyvä ihminen, mutta kuka muukaan olisi. Se on aivan sama kuinka paljon muut hymyilevät tai tekevät hyväntekeväisyyttä. Se on vain heidän keino vältellä todellisuutta. Olen hyvä ihminen. En valehtele itselleni. Enkä väitä olevani muita parempi.

Lontoo on liian iso. Tosin tämä kaupunki on liian pieni. Vaikka kaupunki on sokkeloinen omalla tavallaan, ei täällä kykene piiloutumaan. ....Ja tuolta mäeltähän näkee koko kaupungin. Lontoo olisi hyvä. Vai oliko sekin liian pieni? Liian kauan ollaan asuttu tässä kaupungissa. Ei se pieni ole Suomen mittakaavassa, mutta Suomessahan ei isoja kaupunkeja olekaan. Olenhan minä ne Euroopan isot kaupungit nähnyt. Kerran taikka kaksi. Ja nähnyt niitä suuria hienoja kaupunkeja, missä kaikki olivat vapaita elämän tuomista vastuutehtävistä. Mutta sitten elämään oli tullut se kahle, taikka ankkuri, joka esti häntä lähtemästä minnekkään. Niin. Sen nimi on Liisa.
Tai sitten ovisi siirtyä vain joen toiselle puolelle. Piiloutua mäen juureen. Mutta tämä on edelleen liian pieni kaupunki. Ei voi jäädä. Ei voida jäädä.

Eilen kaaduin tämän kaupunkin mukulakiville ja nyt käsissä ja jaloissa on mustelmat. Jos väittäisin taas, että se on löytänyt minut, ja sitten löi? Jos saisin sille nyt viimeinkin lähestymiskiellon. Ei saa tulla lähellekkään minua ja minun Liisaa. Minun Liisaa, ei kenenkään muun Liisaa. Liisa ei ymmärrä, se on jo seitsemäntoista eikä ymmärrä. Tahtoo jäädä. Tyhmän lapsen olen kasvattanut, selkeästi tullut siihen mieheen. Jääräpäinen, ei suostu aloittamaan pakkaamista. Juuri kuulemma viimeisemmätkin laatikot tyhjentänyt. Saamaton ja laiska kakara. Kiittämätön lapsi. Eikö se tajua kuinka paljon minunkin on pitänyt elämässä tehdä uhrauksia. Ei ymmärrä ei.
...Pitää varmaan laatikoita ostaa lisää. Ja ostaa liput Lontooseen.

Tehtävä 2 - Kellot

Oltiin jo maaliskuun puolella, ja taivas oli iltahämärässä muuttunut oranssiksi ja punertavaksi. Värit olivat niin lämpimät kun ne iskeytyivät ikkunan läpi talon huonekaluja ja seiniä vasten. The Voice of Finlandin uusinnat pyörivät televisiossa. Tunnelma oli kovin lämmin, mutta ketään ei kuulunut tai näkynyt. Olohuoneesta näkyi keittiöön, missä oli tiskivuori, mainoslehtiä oli ympäri huoneita. Vaatteitakin lojui siellä täällä, mutta yhtäkään ihmistä ei näkynyt. Oliko joku kuollut? Tuskinpa vain.

Ensimmäiset elonmerkit. Sohvan kaikkien vilttien ja tyynyjen keskeltä nousi käsi, joka hakeutui tavoittelemaan kaukosäädintä. Kyseessä oli selkeästi naisen käsi. Se etsi ja etsi kaukosäädintä sohvan pöydältä, sohvalta, lattialta, mutta ei kertaakaan osunut kohteeseensa. Toinen käsi nousi yhden mahdottoman suuren tyynyn alta. Sekin haki ja etsi, osuen vain päärynän raatoon ja sotkuisiin kirjeisiin ja mainoksiin. Etsintä päättyi, ja hetken aikaa kaikki oli taas paikallaan. Television äänet, sekä juontajien tasainen puhe puski kuitenkin liian hyvin tyynyjen läpi. Erinin oli noustava. Tyynyt lensivät ilmaan ja peitot ja viltit saivat väistyä, kun Erin kaivautui niiden sisuksista kylmään olohuoneeseen. Hänen silmät painoivat liian pitkistä unista. Hän katsoi ympärilleen, ja huomasi ettei ollut vaihtanut itseään ulos arkivaatteistaankaan. Hän oli nukahtanut kesken tiededokumentin, joka oli kertonut Kokemäenjoen saastumisesta.

Hänen olonsa oli kovin raskas. Vaikka hän olikin nukkunut enemmän kuin hänen olisi pitänyt itsensä sallia, hänen sisällään tuntui pieni paine. Hänen olisi pitänyt olla hereillä jo usea tunti sitten. Hänen olisi pitänyt ottaa puhelin käteen. Hänen olisi pitänyt soittaa. Kysyä asioita. Kuunnella. Kuunnella sitä onnea. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo eilen. Kohdata se kaikki. Olla hyvä ystävä. Silmät hakeutuivat pöydällä oleviin sotkuisiin kirjeisiin. Nainen kurotti kätensä nostaakseen niistä päällimmäisen, eilen saapuneen kirjeen, mutta kun hänen sormenpäänsä koskettivat paperin pintaa, hän puski koko pinon lattialle ja nousi, paeten tilannetta.

Hän hakeutui keittiiöön, ja laittoi veden kiehumaan. Jääkaapin ovessa oli useita kuvia, missä hän oli useampaa vuotta nuorempi. "Silloin kesällä Hämeenlinnassa 2006", oli kirjoitettu toisen taakse. Hänen vierellään oli nainen, ja he molemmat hymyilivät ja nauroivat. Jo useamman vuoden Erin oli koettanut kerätä rohkeutta ottaa nuo kuvat jääkaapinovesta. Hänen olisi pitänyt laittaa ne vain laatikkoon, ei tuhota eikä polttaa. Silti jo kyseinen ele merkitsi hänelle unohtamista. Ottaa pois, poistaa elämästä...  Ei hän kyennyt sellaisiin pieniin elämän sankaritekoihin. Unohda ja elä. Unohda ja anna elää. Mutta se oli pieni vaikeus ystävyydessä. Ei sille halunnut kääntää selkäänsä. Vaikka sydämeen sattui ja pahasti.

 Teekuppi kädessään Erin raahautui kalenterille, haki sieltä heinäkuun, ympyröi sieltä yhden päivän punaisella kynällä. Hetken aikaa hän tuijotti sitä pientä ympyröityä numeroa, aivan kuin hän kohtaisi näin kaikki pahimmat pelkonsa. Hän tiesi kyllä, että tämä päivä tulisi vielä, ei se mikään yllätys ollut. Olihan hänen kaikki mahdollisuutensa menetetty, kun siellä Kehrääjänkujalla hänen rakas ystävänsä rakastui siihen katumaalarin renttuun. Ei hänellä ollut enää mitään mahdollisuuksia. Se, että hän oli kurittanut itseään jo näinkin kauan oli vain merkki hänen omasta jääräpäisyydestä ja tyhmyydestään.

Ja halusta pysyä vielä edes hetki hänen vierellään.

Tehtävä 1 - Siis mikä kirjoittaminen

Otan kirjoittamisen samalla asenteella kuin lukemisen. Teen sitä silloin tällöin, mutta en ajattele, että harrastan kirjoittamista. En minä harrasta lukemistakaan, minähän teen sitä aina. En myöskään harrasta nukkumista tai syömistä, tai musiikin kuuntelua. Jos harrastus määritellään sen mukaan kuinka paljon sitä teet, minä olen istumisen omistautunut harrastaja. Syöminen, lukeminen, kirjoittaminen ja muut ovat kaikki jotain siinä sivussa.

Mutta kyllä minä kirjoitan. Ei sitä vaan huomaa kuinka paljon. Paitsi marraskuussa kun NaNoWriMo tekee minusta tuskallisen tietoisen siitä. 50 000 sanaa pitäisi olla. 50 000. Ei kestä.
Kuitenkin, marraskuun ulkopuolella kirjoittelen jonkin verran. Koulutehtäviä, facebook- ja twitter-päivityksiä, yleistä internetin sosiaalista toimintaa, blogiviestejä, roolipelejä, sekä silloin tällöin omia tarinoita tai fanfictionia. Muutama runokin on kirjoitettu, mutta niiden kohtalo on ollut aikalailla sama kuin kaikenlaisilla tuotoksillani. Kirjoittamisen jälkeen ne ovat aivan mainioita. Seuraavana aamuna ne ovat pelkkää puhdasta häpeää.

On vaan hirveän vaikeaa ruveta määrittelemään, miten tälläiseksi kirjoittajaksi syntyi. En edes muista niitä aikoja, jolloin en kirjoittanut. Minkään kirjailijan tyyli ei ole koskaan säväyttänyt sen vertaa, että olisin lähtenyt innolla tavoittelemaan heidän tyyliäänkään. En lue vanhempieni kirjoituksia. Kirjoittavatkohan edes? Mainita kuitenkin voisin, että suuriin rakkauksiini kuuluu sarkasmi ja sanoilla leikittely, jos vain mahdollisuus tulee. Mukamas hauskaa ja ovelaa tekstiä siis luvassa, oi rakkaat ihmiset!

Kirjoittaminen on kuitenkin kohtalaisen mukavaa, enhän itseäni muuten kituuttaisi joka marraskuu. Se on kuitenkin minulle enemmän väline, kuin itse arvo. En kirjoita kirjoittamisen vuoksi. Se on kommunikointia, terapiaa, jotain itsestään pois työntämistä.

Tämän opintojakso taas? Haluan kehittyä kirjoittajana ja saada palautettua teksteistäni. Kyllä vain.

Tai sitten silkkaa narsismia.