Tehtävä 3 - Joen toisella puolella, ei olla tarpeeksi kaukana

...Lähtisikö ulkomaille? Lontooseen vaikka. Lontoossa kukaan ei löydä sinua. Olihan siellä Villtäjä-Jack, joka ei koskaan jäänyt kiinni. Sinne monille sivukaduille voisi mennä ja kadota. Voiko meitä edes verrata keskenään. Ketään en ole tappanut. ....Anteeksi en ole tosin antanut. ....Viiltäjä-Maria. Ha ha! En ole hyvä ihminen, mutta kuka muukaan olisi. Se on aivan sama kuinka paljon muut hymyilevät tai tekevät hyväntekeväisyyttä. Se on vain heidän keino vältellä todellisuutta. Olen hyvä ihminen. En valehtele itselleni. Enkä väitä olevani muita parempi.

Lontoo on liian iso. Tosin tämä kaupunki on liian pieni. Vaikka kaupunki on sokkeloinen omalla tavallaan, ei täällä kykene piiloutumaan. ....Ja tuolta mäeltähän näkee koko kaupungin. Lontoo olisi hyvä. Vai oliko sekin liian pieni? Liian kauan ollaan asuttu tässä kaupungissa. Ei se pieni ole Suomen mittakaavassa, mutta Suomessahan ei isoja kaupunkeja olekaan. Olenhan minä ne Euroopan isot kaupungit nähnyt. Kerran taikka kaksi. Ja nähnyt niitä suuria hienoja kaupunkeja, missä kaikki olivat vapaita elämän tuomista vastuutehtävistä. Mutta sitten elämään oli tullut se kahle, taikka ankkuri, joka esti häntä lähtemästä minnekkään. Niin. Sen nimi on Liisa.
Tai sitten ovisi siirtyä vain joen toiselle puolelle. Piiloutua mäen juureen. Mutta tämä on edelleen liian pieni kaupunki. Ei voi jäädä. Ei voida jäädä.

Eilen kaaduin tämän kaupunkin mukulakiville ja nyt käsissä ja jaloissa on mustelmat. Jos väittäisin taas, että se on löytänyt minut, ja sitten löi? Jos saisin sille nyt viimeinkin lähestymiskiellon. Ei saa tulla lähellekkään minua ja minun Liisaa. Minun Liisaa, ei kenenkään muun Liisaa. Liisa ei ymmärrä, se on jo seitsemäntoista eikä ymmärrä. Tahtoo jäädä. Tyhmän lapsen olen kasvattanut, selkeästi tullut siihen mieheen. Jääräpäinen, ei suostu aloittamaan pakkaamista. Juuri kuulemma viimeisemmätkin laatikot tyhjentänyt. Saamaton ja laiska kakara. Kiittämätön lapsi. Eikö se tajua kuinka paljon minunkin on pitänyt elämässä tehdä uhrauksia. Ei ymmärrä ei.
...Pitää varmaan laatikoita ostaa lisää. Ja ostaa liput Lontooseen.

Tehtävä 2 - Kellot

Oltiin jo maaliskuun puolella, ja taivas oli iltahämärässä muuttunut oranssiksi ja punertavaksi. Värit olivat niin lämpimät kun ne iskeytyivät ikkunan läpi talon huonekaluja ja seiniä vasten. The Voice of Finlandin uusinnat pyörivät televisiossa. Tunnelma oli kovin lämmin, mutta ketään ei kuulunut tai näkynyt. Olohuoneesta näkyi keittiöön, missä oli tiskivuori, mainoslehtiä oli ympäri huoneita. Vaatteitakin lojui siellä täällä, mutta yhtäkään ihmistä ei näkynyt. Oliko joku kuollut? Tuskinpa vain.

Ensimmäiset elonmerkit. Sohvan kaikkien vilttien ja tyynyjen keskeltä nousi käsi, joka hakeutui tavoittelemaan kaukosäädintä. Kyseessä oli selkeästi naisen käsi. Se etsi ja etsi kaukosäädintä sohvan pöydältä, sohvalta, lattialta, mutta ei kertaakaan osunut kohteeseensa. Toinen käsi nousi yhden mahdottoman suuren tyynyn alta. Sekin haki ja etsi, osuen vain päärynän raatoon ja sotkuisiin kirjeisiin ja mainoksiin. Etsintä päättyi, ja hetken aikaa kaikki oli taas paikallaan. Television äänet, sekä juontajien tasainen puhe puski kuitenkin liian hyvin tyynyjen läpi. Erinin oli noustava. Tyynyt lensivät ilmaan ja peitot ja viltit saivat väistyä, kun Erin kaivautui niiden sisuksista kylmään olohuoneeseen. Hänen silmät painoivat liian pitkistä unista. Hän katsoi ympärilleen, ja huomasi ettei ollut vaihtanut itseään ulos arkivaatteistaankaan. Hän oli nukahtanut kesken tiededokumentin, joka oli kertonut Kokemäenjoen saastumisesta.

Hänen olonsa oli kovin raskas. Vaikka hän olikin nukkunut enemmän kuin hänen olisi pitänyt itsensä sallia, hänen sisällään tuntui pieni paine. Hänen olisi pitänyt olla hereillä jo usea tunti sitten. Hänen olisi pitänyt ottaa puhelin käteen. Hänen olisi pitänyt soittaa. Kysyä asioita. Kuunnella. Kuunnella sitä onnea. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo eilen. Kohdata se kaikki. Olla hyvä ystävä. Silmät hakeutuivat pöydällä oleviin sotkuisiin kirjeisiin. Nainen kurotti kätensä nostaakseen niistä päällimmäisen, eilen saapuneen kirjeen, mutta kun hänen sormenpäänsä koskettivat paperin pintaa, hän puski koko pinon lattialle ja nousi, paeten tilannetta.

Hän hakeutui keittiiöön, ja laittoi veden kiehumaan. Jääkaapin ovessa oli useita kuvia, missä hän oli useampaa vuotta nuorempi. "Silloin kesällä Hämeenlinnassa 2006", oli kirjoitettu toisen taakse. Hänen vierellään oli nainen, ja he molemmat hymyilivät ja nauroivat. Jo useamman vuoden Erin oli koettanut kerätä rohkeutta ottaa nuo kuvat jääkaapinovesta. Hänen olisi pitänyt laittaa ne vain laatikkoon, ei tuhota eikä polttaa. Silti jo kyseinen ele merkitsi hänelle unohtamista. Ottaa pois, poistaa elämästä...  Ei hän kyennyt sellaisiin pieniin elämän sankaritekoihin. Unohda ja elä. Unohda ja anna elää. Mutta se oli pieni vaikeus ystävyydessä. Ei sille halunnut kääntää selkäänsä. Vaikka sydämeen sattui ja pahasti.

 Teekuppi kädessään Erin raahautui kalenterille, haki sieltä heinäkuun, ympyröi sieltä yhden päivän punaisella kynällä. Hetken aikaa hän tuijotti sitä pientä ympyröityä numeroa, aivan kuin hän kohtaisi näin kaikki pahimmat pelkonsa. Hän tiesi kyllä, että tämä päivä tulisi vielä, ei se mikään yllätys ollut. Olihan hänen kaikki mahdollisuutensa menetetty, kun siellä Kehrääjänkujalla hänen rakas ystävänsä rakastui siihen katumaalarin renttuun. Ei hänellä ollut enää mitään mahdollisuuksia. Se, että hän oli kurittanut itseään jo näinkin kauan oli vain merkki hänen omasta jääräpäisyydestä ja tyhmyydestään.

Ja halusta pysyä vielä edes hetki hänen vierellään.